Narut jotka meitä pidättelevät

Kun olin teini, meillä oli koira, pieni Cavalier King Charlesin spanieli. Se tuli tietysti mukaan, jos matkasimme koko perheellä mummolaan. Siellä se päästettiin pihalle niin, että sen talutushihnaan sidottiin naru, joka taas solmittiin varaston ovenkahvaan. Narun mitan takia koira ei päässyt talon ulko-ovelle asti, joten kun se halusi sisälle, se oli tottunut istahtamaan tiettyyn kohtaan, siihen mihin asti naru salli sen tulla, ja haukkumaan siinä.

Yhtenä päivänä kukaan ei ollut muistanut sitoa narua kiinni ovenkahvaan. Naru makasi maassa talutushihnan vierellä, ja koira olisi voinut lähteä mihin vain. Se ei kuitenkaan poistunut pihalta, ja kun se halusi sisään, se istahti haukkumaan täsmälleen samaan paikkaan kuin mihin se oli aina tottunut istumaan.

Se ei edes huomannut, että naru ei ollut missään kiinni. (Kuvan koira ei liity tapaukseen)

Vielä sittenkin, kun me näimme sitomattoman narun ja kutsuimme sitä ovelta, se odotti kärsivällisesti paikallaan, että tulisimme "vapauttamaan" sen. Se ei edes yrittänyt päästä pidemmälle kuin mihin naru sen tavallisesti päästi.

Me ihmiset olemme monessa suhteessa samanlaisia kuin tuo koira. Meillä jokaisella on naru (tai monta), joka pitää meidät tutussa ympyrässä. 

Ja koska olemme tottuneet siihen, että naru pysäyttää meidät tietyssä kohtaa, opimme odottamaan sitä. Pysähdymme jo ennen nykäisyä, koska emme ole koskaan ennenkään päässeet pidemmälle. Katsomme ehkä haikeasti kauempana näkyviä maisemia tai houkuttelevaa tienmutkaa, mutta toteamme että tässä ollaan eikä muuta voi.

Siihen on syynsä. Olemme saattaneet aiemmin riuhtoa narua vastaan pitkäänkin, tuloksetta, meille on voitu nauraa ja suuttuakin siitä, että olemme yrittäneet vapautua sallitusta ympyrästä.

Mutta surullista on, että kun totumme noihin rajoihin, emme muista edes kokeilla, olisiko meitä sitova naru heltynyt tai irronnut.

Lohdullista ja helpottavaa tässä on kuitenkin se, että mikään naru ei oikeasti kykene kahlitsemaan meitä. Sama miten lujasti se on mielestämme sidottu, se on aina vain kuviteltu.

Totta kyllä, on asioita, joita ei voi ohittaa. Voi olla sairauksia, jotka rajoittavat. Voi olla taloudellisia velvollisuuksia, joista on huolehdittava. Lapset on hoidettava, pyykit pestävä, työt tehtävä.

Mutta kaikesta huolimatta meillä on aina enemmän vaihtoehtoja kuin uskomme.

Useimmat uskomuksemme (ts. ne narut, jotka meitä pitävät kiinni) ovat perua lapsuudesta tai nuoruudesta. Olosuhteet eivät ole enää samoja kuin silloin, emmekä mekään.

Meitä kiinni pitävä naru saattoi olla tarpeen silloin, kun oli vielä vaara että juoksemme tielle auton alle, mutta me olemme kasvaneet. Ymmärrämme ja tiedämme ja osaamme enemmän.

Sitä paitsi useimmat narut ovat hapertuneet ja solmut avautuneet aikoja sitten. Voimme lähteä milloin vain niin päätämme.

Uskallus ja halu lähteä on tietenkin toinen juttu.

Tutuista ympyröistä lähteminen voi arveluttaa. Muutos on pelottava. Kuka tietää mitä muualla kohtaa, ja miten siellä selviää?

Aina lähteminen ei ole edes tarpeen - mutta silloinkin on helpompi ja keveämpi olla, jos ei anna tarpeettoman (ja kuvitellun) narun määrätä, miten voi liikkua.

Ja oli kuvitteellinen narumme sitten lyhyt tai pitkä, oli se edelleen solmussa tai auenneena, siitä voi päästää irti. Sen jälkeen huomaa paremmin senkin, haluaako katsoa elämää jostain toisestakin vinkkelistä, ja jos haluaa, niin mistä.

Pysähdy hetkeksi ja katso, pidätteleekö sinua jokin naru. Mihin se on sidottu, ja kuinka kauan sitten? Onko sitä enää? Mihin menisit, ellei sitä olisi?

Ja sitten tärkeä huomautus: vaikka huomaisikin, että narua ei enää ole ja että on pysynyt paikallaan pelkästä tottumuksesta, mitään katumisen aihetta ei ole. Teemme aina parhaamme senhetkisten voimavarojemme mukaan - ja keskitytkö mieluummin siihen, mikä olisi voinut olla paremmin aiemmin, vai siihen, miten voida hyvin nyt?

Luulen että valinta on selvä :)