Parityöskentelyn kauhu ja kauneus

 "Valitkaa pari läheltänne ja aloittakaa!"

En tiedä mikä sinun kokemuksesi ryhmä- tai parityöskentelystä on, mutta minut nämä sanat saavat yleensä jähmettymään.

Voin rehellisesti sanoa, etten ole koskaan pitänyt ryhmätöistä.

Koulussa ne tarkoittivat yleensä, että koska opettaja jakoi ryhmät, joka ryhmässä oli se yksi vastuuntuntoinen (tässä tapauksessa minä), joka päätyi ensin toistamaan muille, mitä oikeastaan pitäisi tehdä, sitten miten se kannattaisi tehdä, kasaamaan työn yhteen, ja yleensä vielä esittämään sen, "kun sinä kuitenkin tiedät tämän parhaiten."

Silloinkin, kun ryhmä oli motivoituneempi, olisin mieluummin tehnyt tehtävän yksin.

Eipähän tarvitsisi väitellä kenenkään kanssa siitä, mikä on oleellista ja mikä ei.

Ja jos ryhmätyö tuttujen luokkakavereiden kanssa oli työlästä, parityöskentely oudon parin kanssa on aina ollut inhokkini, ihan sama mistä on ollut kyse.

Joten kun päädyin ensimmäiselle Sedona-metodin retriitilleni, voit kuvitella kauhuni, kun minulle selvisi, että merkittävä osa metodia on parityöskentely.

Tässä yhteydessä se tarkoitti, että kysyttiin parilta joku retriitin työkirjaan valmiiksi kirjoitettu kysymyssarja, minkä jälkeen vaihdettiin osia. Se kuulosti yksinkertaiselta, mutta minua hirvitti.

Tiesin kyllä, mitä kysymyksiin "piti" vastata, sillä kaikki kysymykset olivat tuttuja, metodin pääopettajan Hale Dwoskinin käyttämiä, eikä niihin edes voi vastata väärin, mutta se ei estänyt minua kiemurtelemasta penkissäni.

Ensinnäkin kysymysten kysyminen oudolta ihmiseltä tuntui kovin intiimiltä. Osaisinko kysyä ne oikein? Mitä tekisin, jos esille tulisi jotain, mihin en osaisi sanoa mitään?

Vielä tuskallisempaa oli, että joutuisin vastaamaan samoihin kysymyksiin itse.

"Voisitko toivottaa tervetulleeksi" - tämä osio oli helppo, ei ongelmaa, mutta paha oli tämä:

"Herättääkö tämä sinussa halua saada hyväksyntää, hallintaa, turvaa, ykseyttä tai erillisyyttä?"

Myöntäisin siis uppo-oudolle, että haluan hyväksyntää tai että tunnen oloni turvattomaksi?

Nolostuttavaa.

Pelottavaa.

Mitä se outo ihminen minusta ajattelisi?

Ja entä jos en saisi yhtään kiinni siitä, mitä minulta kysyttiin? Jos en tuntisi rehellisesti voivani päästää irti? Pitäisikö minun valehdella? Huomaisiko parini? Pitäisikö hän minua ihan tyhmänä?

Tuskin ihme, että ensimmäiset pariharjoitukset olivat osaltani aika jäykkiä, enkä kokenut saavani niistä juuri mitään. Olin helpottunut, kun niihin varattu aika oli ohi ja saatoin palata vain kuuntelemaan Halea.

Mutta sitten tapahtui jotain outoa. Tein harjoitusta kokeneemman parin kanssa (mikä hirvitti minua tietysti vielä enemmän: Teenkö tämän jotenkin väärin? Kysynkö kysymykset väärällä äänenpainolla? Onko tästä hänelle mitään hyötyä? Pitääkö hän minua ihan idioottina?), ja yllättäen jokin sisälläni liikahti.

Yllättävä muisto kohosi pintaan, ja äkkiä nieleskelin kyyneliä.

Tuohon aikaan en missään nimessä halunnut itkeä kenenkään nähden, enkä edes näyttää, jos olin tunnekuohun vallassa. Koetin pitää tunteeni kurissa - mistä huomaa että olin vielä aloittelija, sillä irti päästämisen ensimmäinen ohjehan on toivottaa tervetulleeksi se, mitä tuntee, tuomitsematta ja kommentoimatta - siinä kuitenkaan onnistumatta.

Parini osasi ottaa tilanteesta hienon kopin ja ohjasi minut sekä toivottamaan tervetulleeksi että hieman myöhemmin päästämään irti noista yllätystunteista, ja tämän jälkeen huomasin muutoksen.

Oivalsin, ettei ollut mitenkään nolostuttavaa tai pelottavaa myöntää, että halusin hyväksyntää, että tunsin oloni turvattomaksi, että halusin hallita tilannetta tai että halusin kuulua joukkoon taikka erottua joukosta ja pysyä erillään.

Siinä ei ollut mitään nolostuttavaa tai pelottavaa, koska kaikki kokevat aivan samoja tunteita, eri tilanteissa ja eri vahvuisina vain. Eikä minun tarvinnut edes kertoa parilleni mitään henkilökohtaista, että parityöskentely onnistui.

Tämänkin jälkeen kesti vielä hieman, ennen kuin aloin varsinaisesti pitää parityöskentelystä Sedona-metodissa, mutta sittemmin siitä on tullut minulle korvaamaton apu ja tuki.

Irti päästämisen voi mainiosti tehdä omin päin, mutta sen tehoa voi nostaa yllättävästikin se, että joku muu kysyy kysymykset. 

Silloinkin, kun tietää, mitä niihin "pitäisi" vastata.

Kokeile parityöskentelyä, jos sinulla on ystävä, joka on aiheesta kiinnostunut ja valmis kokeilemaan.

Yksinkertaisin tapa on, että etsitte rauhallisen paikan ja rauhoitutte itsekin. Sitten päätätte, kumpi aloittaa. Sen jälkeen se, jolta kysytään, valitsee aiheen, joka häntä jollain tavalla vaivaa. Tämän jälkeen toinen sanoo hänelle seuraavat asiat, tässä järjestyksessä:

1. Anna itsellesi lupa tuntea, mitä tunnet juuri nyt, toivota se tervetulleeksi.

2. Voisitko päästää siitä irti?

3. Päästäisitkö siitä irti?

4. Milloin?

Jos ikävää tunnetta on vielä jäljellä, tai jotain muuta nousee esiin, käykää läpi muutama kierros, ennen kuin vaihdatte kysyjää. Näitä kierroksia voi tehdä mielensä mukaan useamman.

Oleellista on, ettei kiirehdi, vaan antaa parin tehdä omaan tahtiinsa, ja antaa tilaa parin kokemukselle - millainen se sitten onkin. Oikeaa tai väärää tapaa päästää irti ei ole.

Joskus voi kuitenkin tuntua, että haluaa kokeneempaa apua ja ohjausta irti päästämiseen. Asia voi tuntua sellaiselta, ettei sitä halua käydä edes ystävän kanssa läpi, tai vain tuntuu, että uusi näkökulma auttaisi.

Tähänkin löytyy nyt apua. Minulta voi varata henkilökohtaisen ohjauksen ajan (30 tai 45min).

Irti päästämisen henkilökohtainen ohjaus (Zoomissa) on täydellisen luottamuksellista, hyvin tehokasta ja hyvin helppoa. Se EI ole terapiaa, sillä siinä ei analysoida mennyttä eikä tunteiden alkusyitä, mutta tuloksia saa nopeasti. Sinun ei tarvitse tietää Sedona-metodista tai irti päästämisestä mitään, eikä sinun tarvitse kertoa muuta kuin miltä sinusta tuntuu - ellet halua.

Lisätietoja henkilökohtaisesta ohjauksesta saat täältä - mm. suosituksia sellaisilta ihmisiltä, joita olen ohjannut jo. Tässä maistiaiseksi niistä yksi:

"Katja on mestari ohjaamaan irti päästämistä. Hän on erittäin ymmärtäväinen ja lempeä, ja hänellä on kyky olla levollisesti läsnä ja löytää aina juuri oikeat kysymykset, joilla solmu lähtee aukeamaan. Se, mikä näyttää ensin ylittämättömältä ongelmalta paljastuukin vain mielen kehitelmäksi, ei miksikään.

Katja kanssa työskentely on auttanut minua, kun olen käynyt läpi vaikeaa masennusta ja suuria elämänmuutoksia. Hänen kärsivällisyytensä ja tyyneytensä vievät irti päästämisen aivan uusiin syvyyksiin ja ohjaus on tuonut lisää selkeyttä ja rauhaa arkeeni.

Sedona-metodi on siitä uniikki, että siitä on apua kaikilla elämänalueilla. Se on hämäävänkin yksinkertainen, niin ettei aina edes ymmärrä, miten nopeasti ja miten paljon helpotusta ja selkeyttä se voi tuoda. Katjan oma ymmärrys tästä metodista on syvällistä, ja se tekee hänestä ihanteellisen ohjaajan kenelle tahansa." - Verity